MIUN MM-MATKA 28.3.-3.4.2006

Vaikka uskomattoman upean matkamme päättymisestä on jo muutama viikko, tuntuu, kuin viimeksi eilen olisi astellut Prahan lätäkköisiä katuja keväisen auringon lämmittäessä sadekuurojen välillä selkää pilven reunan takaa... Jos on hiljaista ja kuuntelee oikein tarkasti, voi yhä kuulla korvissaan Suomi-fanien mielettömän kannustuksen pauhun T-Mobile Arenan hämäriltä katsomoriveiltä... Ja jos sulkee silmänsä, voi vieläkin nähdä edessään satoja sinivalkoisia lippuja, ja ympärillään rakkaiden joukkuetoverien innosta loistavat kasvot, joilta paistavat suunnaton onni, ylpeys ja ilo!

Matkastamme olisi niin paljon kaikkea ihanaa kerrottavaa, ettei oikein tiedä, mistä aloittaa... No, yritetään!

Tiistaina 28.3. tapasimme lentokentällä Suomen joukkueiden yhteisen joukkueenjohtajan Anu Hemmingin, ja niin oli vihdoinkin aika astua koneeseen, joka lennättäisi meidät suoraan keskelle Eurooppaa näyttämään osaamistamme koko muodostelmaluistelumaailmalle. Matkalaukkuihin oli kaiken muun tuiki tärkeän lisäksi pakattu sunnuntain pukuharkassa rakkailta Sunlights-pikkusiskoiltamme saadut pehmoiset torkkupeitot (hotellin päiväpeitoista kun ei näet ikinä tiedä), sopivassa määrin asennetta, tsemppiä ja luottamusta, sekä ripaus onnea. Reebokilta kevätlahjaksi saatuihin käsilaukkuihin taas oli pakattu ainakin upouudet aurinkolasit (Helsinkiä keväisemmän sään toivossa), sekä mukavasti jännittynyttä, odottavaa mieltä - ilmankos meitä siis varoiteltiin matkatavaroidemme rajoja hipovasta yhteispainosta :)

Prahassa meitä oli lentokentällä vastassa paitsi harmaa, kevätsateinen sää, myös aikaisemmilta Prahan-vierailuiltamme tuttu, ihana oppaamme Alex, joka jälleen kerran osoitti olevansa kruunaamaton suosikkimme... Viralliselle kisahotellille päästyämme sydämemme taisivat jälleen kerran lyödä ensimmäiset viralliset MM-kisasykähdyksensä: kun nurkan takaa puikahtelee vastaan muiden joukkueiden edustajia, kun saa käsiinsä kilpailun akkreditointikortin jossa on oma nimi, kun asettuu taloksi huoneeseen, jossa tulee asumaan kauden tärkeimmät päivät - silloin todella tajuaa, mihin asti on yhdessä päästy, mikä peli parhaillaan on alkamassa!

Loppupäivän ohjelmassa ei ollut muuta kuin kisakaupunkiin tutustumista meille ominaisesti shoppailun merkeissä. Missäpä me mieluummin sadetta olisimmekaan pitäneet kuin keskustan kävelykadun kivoissa vaateputiikeissa! Illalla menimme tietysti yhdessä syömään, ja kävimme läpi matkan tulevaa alustavaa aikataulua. Päivän mahtavin juttu taisivat kuitenkin olla iltapalaverissa jokaiselle jaetut kirjekuoret täynnä positiivisuuslappuja joukkuetovereilta. Parempaa iltalukemista ei maa päällään voi kantaa - lappuja luettiin huoneissa uudestaan ja uudestaan posket hehkuen, silmät loistaen ja hymykuopat entisestään syventyen...

Keskiviikko 29.3. valkeni edelleen harmaana ("Voi surku, eikö vieläkään käyttöä aurinkolaseille?"). Hyvin pian ajatukset kuitenkin keskitettiin oleelliseen, eli matkan ensimmäisen nutturan laittoon, kevyen kenttämeikin luomiseen sekä harkkakamojen pakkaamiseen. Päivän ensimmäisessä harjoituksessamme treenasimme vapaaohjelmaa. Matkustuksen ja vapaapäivän jälkeiseksi treeniksi kaikki sujui varsin mutkattomasti, ja saimme käytettyä koko 20-minuuttisen tehokkaasti hyödyksi. Paikalle oli jopa ehtinyt jo joitakin kannustajia koto-Suomesta, ja myös areenan jää tuntui heti ystävystyneen kanssamme.

Treenin jälkeen kävimme katsastamassa kisa-areenan yhteydessä sijaitsevan harjoitushallin, jossa iltapäivällä treenaisimme. Plusasteita ei hallissa varmastikaan ollut paljon, jos yhtään, mutta eipä se meitä kotoisan vilpoisissa Paloheinän ja Hernesaaren jäähalleissa karaistuneita haitannut! Kiireettä jäimme vielä hallille katsomaan suorituksemme videolta, sekä tekemään mini-kuivaharkan. Suureksi riemuksemme aurinko paistoi astuessamme hieman kolkosta hallista ulos, ja kevättä rinnassa marssimme takaisin hotellille syömään lounasta. Iltapäivän harjoituksissa teimme lyhytohjelmaa. Kaikki sujui luistelullisesti suunnitelmien mukaan, mutta musiikki ei meinannut pysyä menossamme mukana, vaan pomppasi keskellä toista myllyä taaksepäin :) Siispä alusta ja uudelleen!

Hallilta kiiruhdimme hotellille vastaanottamaan Suomen kakkosjoukkueen kanssa arvokasta vierasta: Prahan Suomen suurlähettilästä vaimoineen. Vietimme mukavan tuokion, jonka aikana saimme kuulla monenlaista hyödyllistä tietoa Prahasta ja Tsekistä, ja myös itse kysellä mieleen juolahtavia asioita. Ei jäänyt myöskään senttiäkään epäselväksi, etteikö suurlähettiläällä ollut meihin suomalaisiin suurta luottoa ja molemmat peukut pystyssä. Oli myös hauska kuulla, että pariskunta oli tulossa seuraamaan lauantain vapaaohjelmakisaa paikan päälle.

Päivän päättävä, loistava yllätys oli MIU:n rentoutumis- ja leffailta. Heijastimme projektorilla seinälle klassikkoelokuvan Kummisetä, jonka myötä aloimme hiljalleen latautua perjantain lyhytohjelmatunnelmiin. Kaikki eivät tosin tainneet aivan sataprosenttisesti jaksaa keskittyä leffaan, vaan liimailivat viimeistelystrasseja vapaan pukuihin tai loihtivat mitä hienoimpia kampauksia koekaniini-joukkuetovereille. Myös niska- tai hartiajumitukset, jos sellaisia sattui olemaan, hoidettiin pareittain pois hieronnalla. Rentouttava ja mukava illanvietto oli toden totta tehnyt tehtävänsä, sillä kyllä meitä huoneisiin päästyämme ramaisikin.

Torstai 30.3. oli Jääskiksen synttäripäivä, mutta olimme punoneet hyvän jekutusjuonen, ja teeskentelimme, ettei kukaan muistanut mitään. Kuten edellisenäkin päivänä, myös tänään meille oli tarjolla kaksi harjoitusvuoroa, mutta käytimme niistä vain jälkimmäisen, kisa-areenalla olevan 20-minuuttisen. Ennen jäätä menimme ajoissa hallille tekemään taas pienen kuivaharkan, jossa viilasimme pilkkua lyhytohjelman myllyjen päiden ja käsien osalta. Teimme ensimmäistä kertaa lyhytohjelmaa myös kisa-areenalla kaiken sujuessa hyvin ja kevyesti entistä suuremman sinivalkoisen fanijoukon kannustuksen siivittämänä.Loppuverkan jälkeen hämäsimme Jääskistä antamalla pikku maskotillemme, Sakulle, muutamaa päivää etukäteen 1-vuotissyntymäpäivälahjan, itse tekemämme kisapaidan. Oikea päivänsankari jäi siis edelleen toistaiseksi huomiotta... ;)

Pastalounaan jälkeen oli vapaata aikaa lepäilyyn ja kaupassa käyntiin, ennen kuin alkoi kaunistautuminen arvontaa varten. Fiineissä edustusasuissamme ja ripaukset hyvää arpaonnea taskuissamme pakkauduimme hotellilla busseihin määränpäänä Prahan Kongressikeskus. Tumppu koki matkalla erityisen ikävän takaiskun, kun häikäilemätön ylenannatuspöpö päätti hyökätä kesken kaiken tyttö-paran kimppuun. Toivoimme hartaasti, ettei tauti olisi tarttuvaa laatua, ja että Tumppu tokenisi kuntoon seuraavan päivän lyhytohjelmaan.

Arvonnassa oli perinteisen arvokas, jännittynyt ja odottava tunnelma. Riemukkaita hetkiä lavalla tarjosivat käsittämättömän taitavat ja näppärät footbag-taitajat sekä uskomaton "robottikaksikko", joiden performanssi keräsi yleisöltä valtaisat suosionosoitukset, ja jota ainakin allekirjoittanut ajoittain seurasi suorastaan leuka auki loksahtaneena! Arvonnan virallinen osuus sujui meidän osaltamme mitä mainioimmin; Sipe arpoi meidät lyhytohjelmaan paikalle 20, eli viimeistä edelliseksi. Tilaisuuden lopuksi tarjolla oli kisajärjestäjän puolesta pientä syötävää ja juotavaa, mutta suunnistimme mahdollisimman nopeasti takaisin hotellille, sillä Tumpun olo ei ollut ainakaan yhtään parempi kuin alkuillasta, ja potilaan oli tärkeää päästä pian lepäämään.

Hotellille päästyämme oli vihdoin aika muistaa Jääskistä. Kun kokoonnuimme tekemään tutut muistutus- ja tsemppipiirit sekä ohjelmamielikuvan seuraavaa päivää varten, Sipe poksautti lastensamppanjapullon, ja annoimme yllätetylle päivänsankarille kukkia sekä kortin, jossa kerrottiin, että sunnuntaina kilpailun jälkeen valmentajaamme odottaisi niin sanottu make over tv:stä tuttuun Sillä silmällä -tyyliin. Iloisen, rennon ja luottavaisen tunnelman vallitessa me gangsterit kävimme vielä läpi kauden pääkeikan suunnitelman, ja valmiina tulevaan koitokseen kävimme nukkumaan.

Perjantaina 31.3. nautimme aamupalan gangsterimaisissa tunnelmissa niin myöhään kuin suinkin mahdollista, sillä päivästä oli kaiken kaikkiaan tulossa pitkä; astuisimme toiseksi viimeisinä jäälle kilpailusuoritukseen vasta puoli kymmeneltä illalla. Valmistauduimme kaikessa rauhassa kisaharkkaan kuluttamalla ensin kourakaupalla geeliä nutturoihin, meikkaamalla, talsimalla hallille ja sitten jumppaamalla pitkään ja perusteellisesti. Tumpun olo oli edellistä päivää parempi, mutta kaiken varalta harkan luisteli kuitenkin Tumpun tilalla Rynski, urhoollisesti ensimmäistä kertaa täysin uudella paikalla. Pienestä mutkistuksestakin huolimatta treeni sujui kokonaisuudessaan oikein hyvin, ja loppuverkan jälkeen palasimme hotellille katsomaan videon ja valmistautumaan iltaa varten.

Aikaa hotellilla oli runsain mitoin - jopa siinä määrin, että meikkailun, kampailun ja lepäilyn taustalla soivat saksalaisen musiikki-tv:n mainosbiisit alkoivat kerta kaikkiaan jo pursuta korvista ulos... Säätilakin näytti vaihtuvan noin tunnin välein, ja kun illansuussa vihdoin lähdimme täysin valmiina alakerran ravintolaan syömään, ulkona satoi täyttä päätä. Juuri kun olimme kuitenkin lähdössä marssimaan kohti jäähallia, sää kirkastui, ja mikä parasta, taivaan halki kaartui kokonainen, voimakas sateenkaari kuin meille onnea tuottamaan! (Sateenkaaren lisäksi hienoa oli tietysti myös se, että Tumppu oli jo paremmin voimissaan ja valmis luistelemaan lyhytohjelman kisassa - ja ettei kukaan muu ollut sairastunut!)

Hallilla meillä oli hyvin aikaa seurata jo täyttä päätä käynnissä olevaa kisaa ennen omaa verryttelyämme. Pääsimme joukkueille varatusta katsomosta omin silmin todistamaan, kuinka joukkue toisensa jälkeen suoritti onnistuneita, kovatasoisia lyhytohjelmia. Ilman sen suurempia paineita ja jännitystä ryhdyimme kuitenkin urakoimaan omaa osuuttamme. Jo verryttelymme aikana tästä joukkueesta huokui jotakin sellaista, jolla varmasti oli osansa siihen, mitä me itse suorituksessa onnistuimme tekemään. Täysin kylmäpäisinä astuimme jäälle kilpailun toiseksi viimeisenä joukkueena, lähes varmoina siitä, että meidän suorituksemme jälkeen olisi päivän tulosjärjestys ratkennut.

Luistelimme kauden viimeisen lyhytohjelmamme juuri niin kuin pitikin; asenteella, mielettömällä tsempillä, luottamuksella ja tahdonvoimalla, antamatta tuumaakaan periksi. Tuskin olivat musiikkimme viime sävelet edes kajahtaneet ilmoille, kun jo hihkuimme, tuuletimme ja halasimme tiiviissä kasassa jäällä onnesta soikeina! Jälleen kerran saimme kokea, että onnistuneen kilpailusuorituksen jälkeinen olo ei ole verrattavissa mihinkään muuhun tunteeseen! Kiss&Cry -nurkkauksessa mielissämme taisi kaikesta huolimatta risteillä sekavia ajatuksia. Kauden aikana olimme todellakin tottuneet siihen, että näennäisesti hyvästä ohjelmasta ei välttämättä saa hyviä pisteitä, ja että kaikkeen kannattaa varautua. Niinpä riemullamme ei ollut rajoja, kun pisteet lävähtivät taululle. Teknisistä pisteistä tasan 38, siihen mennessä päivän korkeimmat. Ja sitten komponentit... Jännitys tiivistyi, kämmenet hikosivat... Komponenttipisteistä 31,89, eli yhteensä 69,89 pistettä. Se tarkoitti LYHYTOHJELMAN VOITTOA! Vain 0,8 pistettä eroa Ruotsin Team Surprisesta, mutta voitto kuin voitto!!! Meidän lyhytohjelmamme oli maailman paras! Purkautuva jännitys sai jalat tärisemään, riemuhuudot saivat silmät sumenemaan, ja huumaava määrä endorfiinia jylläsi kropassa...

Myöhään illalla vanhempien ja muiden kannustusjoukkojen onniteltua meidät uuvuksiin kävimme läpi seuraavan päivän aikataulua lyhytohjelman kultaiset pikkumitalit kaulassa. Tunnelma oli mahtava ja mieli niin hyvä. Lyhytohjelman voitto oli meille varsinainen työvoitto, sillä juuri sen elementtien ja askelten kanssa olimme koko kauden saaneet taistella. Kauden kv-kisoissa lyhytohjelman jälkeiset sijat 3 ja 5 olivat vuodattaneet kyyneleitämme, mutta samalla antaneet ajattelemisen aihetta, sisuunnuttaneet ja ajaneet harjoittelemaan yhä kovemmin. Valtavan ylpeinä onnistuneesta ja vihdoin myös haluamamme tasot saavuttaneesta lyhytohjelmastamme aloimme kuitenkin pikku hiljaa työntää päivän tapahtumia mielissämme taka-alalle. Voitto oli ollut tiukka, ja tulossa oli täysin uusi päivä. Puolet urakasta olisi siis vielä edessä päin, mutta luottavaisin ja onnellisin mielin kävimme nukkumaan herätäksemme seuraavana aamuna valmiina kauden viimeiseen koitokseen.

Lauantaina 1.4. Olympos-vuoren takaa nousevan auringon häikäisevät säteet tunkeutuivat verhojen raoista kutittelemaan Parkhotel Prahan huoneissa uinuvien MIU:n jumalatarten nenänpäitä. Hetkessä olimme hereillä ja valmiita uuteen, tärkeään päiväämme. Fiilis keskuudessamme tuntui olevan hyvä heti aamusta alkaen. Asiat sujuivat omalla painollaan, ja rento, meille ominainen huulenheitto kevensi tunnelmaa entisestään. Jo kisaharkassa luistelimme tarkasti ja vapautuneesti suuremmitta virheittä. Yhden kokonaisen jälkeen olisimme Jääskiksen puolesta saaneet poistua, mutta mitä vielä - me halusimme nauttia jäällä meille varatun harjoitusajan loppuun asti, kukin omia asioitaan kertaillen.

Koska oli aprillipäivä ja olimme kaiken lisäksi vielä niin hyvällä tuulella, päätimme treenin jälkeen hieman vedättää rakasta valmentajaamme pienellä käytännön pilalla ja huijasimme luontaisia näyttelinjänlahjojamme hyväksi käyttäen, että Jonnan terä oli TAAS katkennut (tämä on, uskomatonta kyllä, tapahtunut Jonnalle ihan oikeasti vuosien varrella kolmesti). Jääskis nieli syötin, mutta otti asian yllättävän tyynesti ja katseli vierestä, kun juonessa mukana oleva Marita-jojomme lähti "viemään luistinta kisan terottajalle näytille". Maritan palatessa ja juksatessa sujuvasti, että terälle ei ole tehtävissä mitään Jääskis vihdoin vaati saada nähdä murtuman, ja silloin kajautimme ilmoille naurut ja "aprillia" -huudot. Kerrankin onnistuimme naruttamaan Jääskistä ennen kuin itse jouduimme pilan kohteeksi! :) Loppuverkat ja harkkavideokatselmukset hoidettuamme oli palattava hotellille ripeästi meikkaamaan ja viimeistelemään kampaukset, sillä aikaa ei ollut yhtä paljon kuin edellisenä päivänä. Pienet perhoset tuntuivat liihottavan vatsaan, kun iltapäivällä suljimme huoneiden ovia käytävässä ja lähdimme päivällisen kautta T-Mobile Arenalle. Millaisissa tunnelmissa astuisimme kisan jälkeen taas huoneisiin?

Hallilla ehdimme jälleen hetken seurata kilpailua, mutta aika kului nopeasti, ja pian olimme jo verryttelemässä tärkeintä hetkeämme, kauden viimeistä kilpailusuoritusta varten. Syke nousi kisatanssien, spurttien ja ehkä pienen jännityksenkin ansiosta nopeasti, ja samalla kuin itsestään keskuuteemme syntyi taas mieletön tsemppihenki. Taistelutahto näkyi kaikkien silmistä ahtautuessamme pieneen, saunanomaiseen koppiin keskittyneinä ja latautuneina, ja hetkessä seisoimme jo jään reunalla odottamassa vuoroamme. Täysin valmiina, itseemme ja toisiimme luottaen, oman joukkueemme ja Suomen edustamisesta nauttien astuimme jäälle. Jossakin taustalla pauhaavan valtaisan huutomyrskyn saattelemana asetuimme alkuasentoon ja luistelimme MM-vapaaohjelmamme.

Suorittaen rauhallisesti jokaisen kuvion, tulkiten tarkasti ja tunteella musiikin jokaisen tahdin ja nauttien täysillä ohjelman jokaisesta osasesta ja liikkeestä olimme neljä ja puoli minuuttia jumalattaria. Kaikki tapahtui taas aivan liian äkkiä, sillä ennen kuin sitä edes ehti tajuta, ohjelma oli ohi ja olimme taas halaamassa kasassa keskellä jäätä. Ohjelman lomaan oli ehkä mahtunut pieniä kauneusvirheitä ja pelastuksia, mutta periaatteessa suoritus oli puhdas, ja siitä saatoimme iloita ja riemuita! Pisteitä odotellessa jännitimme ainakin yhtä paljon kuin edellisenä päivänä. Vapaaohjelman yhteispisteet olivat 127,40 ja MM-kilpailujen kokonaispisteemme siis 197, 29! Uusi oma ennätyksemme, Suomen ennätys ja vajaan kolmen pisteen päähän 200 pisteestä! Aivan mahtavaa! Kilpailu kuitenkin jatkui vielä, ja luistelematta oli myös pahin vastustajamme, Ruotsin ykkösjoukkue. Osa meistä jäi katsomaan heidän suorituksensa, osa meni suoraan koppiin jännittämään. Ruotsalaisten ohjelma muuttui loppupuolella painajaiseksi, kun viisi luistelijaa kaatui, ja kuviot sotkeentuivat tyystin. Länsinaapuri jäi lähes yhdeksän pisteen päähän taaksemme! Sillä hetkellä sydämemme taisivat heitellä voltteja, sillä enää olivat jäljellä molemmat USA:n joukkueet, jotka molemmat olivat lyhytohjelman jälkeen pisteissä suhteellisen kaukana meistä. Kasaannuimme koppimme nurkkaan odottamaan tiiviissä piirissä puristaen tiukasti kiinni toisistamme. Tulisiko siitä jälleen totta...?

Ikuisuudelta tuntuneiden minuuttien jälkeen Jääskis astui koppiin hiljaisena ja naama peruslukemilla, käveli mankan luokse, painoi playta ja... "I've paid my dues..." - heti We are the championsin ensitahdeilla alkoi hallitsematon huuto, itku, halaaminen ja rutistaminen. Jalat valahtivat löysiksi, kameroiden salamavalot välkkyivät; ilon, onnen ja liikutuksen kyynelten poskille valuttamat ripsivärit päätyivät monen filmeille, ja tunne oli uskomaton. MAAILMANMESTARUUS!

Varmasti jokainen meistä yritti parhaansa mukaan tarttua kiinni niihin sekunteihin, valon nopeudella ohi kiitäviin hetkiin, jotka juuri tuona lauantaina, aprillipäivänä 2006, uunituoreina maailmanmestareina koimme yhdessä. Ensin ahtaassa, tukahduttavan kuumassa T-Mobile Arenan kopissamme, sen jälkeen hallin jäällä arvokkaassa palkintojenjaossa ja myöhemmin hotellillamme vanhempien ja fanijoukkojen järjestämissä juhlissa, sekä ratkiriemukkaassa Skaters' partyssa, kolme kultamitalia kaulassa. Joukossamme oli paljon ensikertalaisia maailmanmestareita, ja vaikka muutamille mestaruus olikin jo toinen tai jopa kolmas, se tuntui kaikista meistä yhtä ihanalta, unelmien täyttymykseltä. Ajatukseen maailmanmestaruudesta on yhä totuteltava. Se ei hetkessä iskostu tajuntaan, vaikka todisteet riippuisivat kaulassa kosketettavissa ja tunnusteltavissa. Mitalin etupuolella lukee arvokas latinankielinen lausuma palmunlehvästä ja sen kantajasta, mutta harva tietää, mitä mitalin taakse on piilotettu. Me kaikki 29 kuitenkin tiedämme. Mitalin takana olemme me yhdessä, sitkeä työnteko ja ahkerointi, ylä- ja alamäet, hyvät ja huonot hetket ja yhteiset, verrattomat muistot koko kauden ajalta. Ja ne asiat tekevät MM-kultamitalistamme vielä kultaakin arvokkaamman!