MIUN MM-MATKA 26.3.-3.4.2007

 

Maanantai 26.3.

Vihdoin koitti se maaliskuun maanantai, jolloin alkoi jälleen kerran niin hartaasti odotettu MM-matkamme kohti kaukaista Kanadaa!

Tällä kertaa lähdimme matkaan käytännössä suoraan seuramme kevätnäytöksestä, jossa vielä maanantaiaamunakin esitimme muun muassa vapaaohjelmamme; näytöksen jälkeen ennätysvauhtia suihkuun, matkavaatteet ylle, luistimet matkalaukkuun ja laukut ja koko porukka salamana meitä varten järjestettyyn bussiin. Vanhempia ja muuta kannustusjoukkoa jäi vilkuttamaan peräämme, kun starttasimme mieli korkealla aurinkoiselta Helsingin jäähallin pihalta.

Kentällä joku huomasi heti, että ensimmäinen lentomme Helsingistä Frankfurtiin oli reilun tunnin myöhässä, joten hoppumme loppui sen sileän tien. Samaa matkaa kanssamme matkusti myös Suomen kakkosjoukkue eli Unikit, joiden kanssa asetuimme portille odottamaan koneeseen pääsyä.

Ensimmäinen lento meni nopeasti, mutta koska olimme lähteneet myöhässä, meille tuli Frankfurtissa huima kiire ehtiä Detroitin-koneeseemme. Noin puolet kummastakin joukkueesta jonotti turvatarkastukseen vielä siinä vaiheessa, kun koneen lähtöön oli aikaa kymmenen minuuttia. Onneksi lähtöportti oli turvatarkastuksesta vain parin juoksuaskeleen päässä, ja loppujen lopuksi kaikki ehtivät koneeseen hienosti.

Atlantin ylitys sujui mukavasti kaikenlaista pientä puuhastellen ja välillä torkahdellen. Laskeskelimme, kuinka monta tuntia matkaa oli vielä jäljellä, kuinka monta tuntia olimme olleet jo valveilla, kuinka paljon kello oli kotona ja kuinka paljon Londonissa. Oli outoa lentää koko ajan kirkkaassa auringonpaisteessa, kun oma sisäinen kello alkoi lyödä jo puolta yötä.

Vihdoin saavuimme Detroitiin, ja selvittyämme enemmän tai vähemmän sekopäisesti nauraen USA:n tiukoista maahantulomuodollisuuksista, meitä oli vastassa yllätys: Saana ja Kerttu eli Musketeers-vaihtarimme, joiden host-perheet asuvat lähellä Detroitia, olivat tulleet meitä moikkaamaan! Meillä oli kuitenkin vielä matkaa edessä, joten lyhyen juttu- ja tsemppaustuokion jälkeen Kerttu ja Saana hyvästelivät meidät, ja me lähdimme etsimään ulkoa omaa tilausbussiamme. Sen kyydissä alkoikin matkan viimeinen osuus eli parin tunnin köröttely kisakaupunki Londoniin.

Kanadan rajalla passintarkastuksen jälkeen kaikki taisivat simahtaa. Heräsimme vasta, kun bussimme saapui Londonissa hotellimme Deltan eteen. Kello oli yli yksitoista illalla, ja haukotellen kirjauduimme sisään. Myös Team Unique oli saapunut perille omalla bussillaan, ja edellisenä päivänä saapunut Suomen joukkueenjohtaja Leena Laaksonen oli meitä vastassa hotellin ala-aulassa. Pirteänä kuin peipponen hän vakuutti, että huomenna aikaeroväsymyksemme jo hellittäisi. Kuin unissakävelijät konsanaan raahauduimme huoneisiimme: siitä, kun viimeisenkin huoneen ovi sulkeutui, kului varmasti vähemmän kuin kymmenen minuuttia siihen, kun koko MIU oli unessa.

Tiistai 27.3.

Makeasti nukutun yön ja aamiaisen jälkeen olimme valmiita aloittamaan ensimmäisen päivämme keväisessä – vai pitäisikö sanoa kesäisessä – Londonissa: aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, ihmiset kulkivat parinkymmenen asteen lämpötilassa t-paidoissa, ja kapungin kaduilla puhalteli leppeä tuuli. Meillä oli edessä vapaapäivä harjoitusten osalta, joten saimme heti aamupäivästä lähteä shoppailemaan yhteen kaupungin isoimmista ostoskeskuksista!

Ajoimme hotellilta ostoskeskukselle takseilla, ja matka oli oivallinen tilaisuus nähdä hieman kisakaupunkia sekä kuunnella innokkaiden taksikuskien tarinoita. Meille selvisi muun muassa, että eurooppalaisten perustamasta Kanadan Londonista löytyy hyvin paljon samannimisiä katuja kuin Britannian Lontoosta, ja että molempia kaupunkeja halkovat joet ovat nimeltään Thames. Taksikuskit kertoivat myös Londonin yliopistosta ja opiskelijaelämästä, sekä olivat tietenkin aivan uskomattoman innoissaan siitä, että me olimme ”ihan oikeasti Suomesta” ja että olimme muodostelmaluistelijoita.

Masonville Place –ostoskeskus oli suuri, kuten odottaa saattoi. Sen kaksi kerrosta olivat täynnä toinen toistaan ihanampia rahankulutuskohteita, eli kauppoja, joista suuri osa on meille eurooppalaisille harvinaista herkkua. Onnistuimmekin viettämään kaupoissa juoksentelun merkeissä aikaa pitkälle iltapäivään. Palattuamme ostoksilta menimme kaikki yhdessä syömään hotellimme läheiseen ravintolaan, ja samalla katselimme vielä hieman ympärillemme. Oman hotellimme nurkan takana oli kilpailun toinen virallinen hotelli, Hilton. Muutaman korttelin päässä hotelleista sijaitsi John Labatt Centre, eli koko kilpailun virallinen näyttämö. Kompleksi, jossa epäviralliset harjoitukset pidettäisiin, sijaitsi hieman syrjemmässä bussimatkan päässä. Sinne pääsisimme huomenna ottamaan ensiaskeleet Kanadan jäillä.

Illalla yhtä tyttöä vajaa joukkueemme tuli jälleen täysilukuiseksi, kun Hannakin saapui onnellisesti Londoniin osallistuttuaan vielä maanantaina ylioppilaskirjoituksiin koto-Suomessa. Leena oli ollut oikeassa: me olimme jo aivan pirteitä, ja Hanna-parka aivan yhtä tokkurassa kuin me edellisiltana juuri saavuttuamme. Ennen nukkumaanmenoa vietimme vielä mukavan iltahetken, jossa suunnittelimme seuraavan päivän aikataulun, ja jaoimme toisillemme aina niin ihanat ja kauan odotetut positiivisuuslaput. Niitä lukiessa jokaisen hymy ulottui korvasta korvaan, ja kaikilla oli taatusti hyvä mieli käydä yöpuulle!

Keskiviikko 28.3.

Päivämme alkoi hieman aikaisemmin kuin edellinen, ja vaikka aurinko paistoi tiistain tapaan kirkkaalta taivaalta, sää oli viileä ja tuuli navakka. Tänään osuimme aamiaiselle samaan aikaan mm. amerikkalaisten ja venäläisten kanssa. Totesimme, että vaikka aamiaisella oli periaatteessa tarjolla vaikka minkälaista syötävää, kaipasimme silti esimerkiksi jotakin perinteisempää proteiniinlähdettä kuin paistettu pekoni...

Aamupäivällä nousimme hotellin edessä perinteiseen pohjoisamerikkalaiseen koulubussiin, joka kyyditsi meidät Western Fair – nimiselle harjoitusjäähallille. Kyseessä oli hätkähdyttävän kokoinen rakennus, joka kätki sisäänsä kokonaista neljä jääkenttää. Niistä isoimmalle pääsimme hoitamaan ensimmäisen 20-minuuttisen harjoituksemme. Teimme pelkästään lyhytohjelmaa, sekä kokonaan että pätkissä. Oli hauskaa, että harjoituksiamme oli tullut lehtereiltä seuraamaan jo melkoisen paljon väkeä, myös kilpakumppaneitamme. Harkka sujui hyvin, ja tekemisemme näytti hyvältä myös jälkeenpäin videolta nähtynä. Päällepäin ei näyttänyt siltä, että olimme ensimmäistä kertaa jäällä pitkän matkustuksen jälkeen. Melko nopeatempoisen treenin jäljiltä jalat olivat kuitenkin hieman väsyneet: palauttavan loppuverryttelyn jälkeen palasimmekin hotellille venyttelemään ja hieman lepäämään.

Iltapäivällä kävimme yhdessä syömässä, ja melko myöhään illalla lähdimme uudelleen Western Fairille toisiin harjoituksiin. Tällä kertaa treenasimme yhdellä pienemmistä kentistä, jotka olivat saman kokoisia kuin John Labatt Centren kisa-areena. Kentän reunalla ei ollut kunnon katsomoa, mutta päädyssä lasin takana oli suuri joukko katsojia, vaikka taisimme olla päivän viimeinen joukkue harjoituksissa. Teimme vain vapaaohjelmaa, ja kuten lyhytohjelmamme päivällä, sekin sujui mukavasti. Jalat tuntuivat palautuneen hyvin aikaisemmasta treenistä, ja Suomen standardikokoa pienempi jää ei aiheuttanut meille ongelmia. Hyvillä mielin lähdimme harjoituksista hotellille, ja sinne meitä olikin tullut tervehtimään joukko Suomesta Kanadaan saapuneita vanhempiamme. Seuraavan päivän harjoituksissa meillä olisikin siis jo oma huutosakki paikan päällä, mainiota...

Torstai 29.3.

Tämän päivän aamu valkeni taas hieman edellistä lämpimämpänä, ja edelleen auringonpaisteisena. Niinpä oli täydellinen sää kävellä muutaman korttelin päähän John Labatt Centrelle, vaikka kisajärjestäjien puolesta sinne oli järjestetty myös bussikuljetukset. Kisa-areena oli taattua kanadalaista laatua, eli hieno ja siisti sekä ulkoa että sisältä. Ehdimme hetken ennen omia harjoituksiamme seurata Japanin joukkueen menoa jäällä, ja samalla silmäillä hallia sisäpuolelta. Koppikäytävät ja kulkuratkaisut vaikuttivat sokkeloisilta, mutta vapaaehtoistyöntekijät hallilla olivat kovin ystävällisiä, neuvoivat tietä ja huolehtivat siitä, että meillä kilpailijoilla oli koko ajan saatavilla vettä, urheilujuomia ja pientä syötävää. Vaikka katsomo oli vielä melko tyhjillään, oli helppo kuvitella, kuinka upeaa hallissa olisi, kun kaikki 9000 katsojaa olisivat paikalla ja tunnelma kohoaisi kattoon... Pieni perhosparvi taisi liidellä vatsoihimme, kuten niin usein silloin kun ensi kertaa astumme kisa-areenan sisäpuolelle.

Oli ihanaa odottaa jäälle astumista laidan vieressä, kun katsomossa liehui jo iso meri Suomen lippuja, ja ”Suomi-Finland” -kannustushuudot raikuivat. Koska kyseessä oli päivän ainoa treenimme, teimme molempia ohjelmia. Jää ei tuntunut parhaalta mahdolliselta: vaikka luistelimme oman harjoitusryhmämme viimeisenä, huomasimme, ettei jää ollut vielä siihen mennessäkään kuivunut kunnolla kokonaan, ja sen pinta oli melkoisen pehmeä. Siitä huolimatta selvitimme harjoitukset upouusissa puvuissamme hyvin, eikä pahempia virheitä tullut. Myöhemmin kuulimme, että jäästä oli usealta taholta huomautettu kisaorganisaatiolle, joka olikin luvannut tehdä asialle jotakin vielä ennen kilpailua.

Loppuverryttelyn jälkeen kävimme tien toisella puolella olevassa Covent Garden Market –nimisessä kauppahallissa. Sieltä sai vaikka mitä, ja ostimme kisapäiville eväiksi ihania tuoreita hedelmäsalaatteja, kuivattuja hedelmiä ja myslipatukoita ynnä muuta. Kauppahallin myyjät olivat kovasti innoissaan meistä luistelijoista, kyselivät kaikenlaista, ja jopa tarjosivat maistiaisia omista kojuistaan. Iltapäivällä meillä oli hetki luppoaikaa, ja se käytettiin rentoutumalla hotellin porealtaassa, uima-altaassa ja saunassa. Sen jälkeen olikin jo aika sonnustautua edustusasuihin ja kaunistautua kisatapahtumista siihen asti jännittävintä, arvontaa, varten. Ennen tilaisuutta kävimme vielä syömässä, ja ravintolasta hyppelimme kadun toiselle puolelle hotelli Hiltoniin.

Kuten aina, arvonta oli järjestetty tyylikkäästi ja hienosti, vaikka tällä kertaa järjestelytoimikunta ei päässytkään vierailevien esiintyjien kirjolla ylpeilemään. Pitemmittä puheitta saatiinkin alkaa toden teolla jännittää itse luistelujärjestystä. Kaikkein mieluiten olisimme jään kunnon kannalta luistelleet jonkin ryhmän ensimmäisenä tai toisena, mutta saimmekin paikaksemme toisen ryhmän viimeisen, eli numeron 10. Ainakin tämän päivän harjoituksen perusteella siis tiesimme, millainen jää meitä niin sanotusti ”pahimmassa” tapauksessa odottaisi. Luistelupaikastamme teki mielenkiintoisen myös se, että kaikki pahimmat vastustajamme USA:n kakkosjoukkuetta lukuunottamatta luistelisivat jo ennen meitä. Aikamoinen lyhytohjelmakilpailun alkupuolisko! Arvonnan jälkeen jäimme vielä ottamaan muutamia kuvia muiden luistelijoiden kanssa, mutta pikapuoliin jo palasimme nurkan taa omalle hotellillemme tekemään tutut kisaan valmistavat rutiinit, ja odottavalla mielellä kävimme nukkumaan.

PS. Päivän ohjelmaan kuului olennaisena osana myös erään aivan mahtavan, Suomesta saakka meille lähetetyn tsemppivideon katsominen. Haluamme suurella sydämellä kiittää kaikkia kannustajiamme, joiden ansiosta saimme videon äärellä sekä nauraa vedet silmissä, että kuivailla silmänurkista liikutuksenkin kyyneliä.

Perjantai 30.3.

Päivä alkoi niin kuin lyhytohjelmapäivä aina MM-ksoissa alkaa: odottavalla ja hyvällä fiiliksellä sekä sopivalla määrällä näyttämisen halua ja hyvää mieltä. Aamiaisella skoolasimme Lordi-pipot päässä kotoa tuoduilla, suomalaisilla Valion HeVi-shoteilla, joten päivämme lähti käyntiin ravitsemuksellisestikin mitä mainioimmin.

Verrytellessämme kuivalla aamun viralliseen kisaharkkaan onnittelimme synttärisankaria eli Jääskistä, ja lupasimme tehdä parhaamme myöhemmin illalla, jotta syntymäpäivästä tulisi oikein mieluisa :) Jäällä kaikki sujui suunnitelmien mukaisesti, eli ohjelma ei mennyt liian nappiin muttei sisältänyt kummempia virheitäkään, mutta pientä parannettavaa jäi. Jääkin tuntui eilistä paremmalta, oli sille sitten tehty kunnostusoperaatioita tai ei. Videoiden ja aurinkoisella hallin pihalla tehdyn loppuverryttelyn jälkeen aloimmekin innolla odottaa iltaa. Palasimme hotellille, jossa meillä oli hyvin aikaa ensin käydä lounaalla, sitten hieman lepäillä, venytellä, ja viimein muuntautua rankkaan hevi-lookiin tutun meikin ja ponnarin avulla. Puimme päällemme myös aivan uudet kisapaidat, hienot siniset FIN1-topit.

Lähdimme hotellilta loppuiltapäivästä Suomenliput liehuen ja niittirannekkeet ranteissa. Kävimme ensin syömässä pastaa, ja syötyämme kävelimme suoraan ravintolalta hallille. Siellä kapusimme kilpailijoille varattuun yläkatsomoon, jossa ehdimme seurata koko avajaiset ennen verryttelymme aloittamista. Viimein oli aika lähteä hommiin. Kun kuljimme katsomosta meille osoitetulle verryttelypaikalle, me kaikki tiesimme, mitä varten olimme juuri siinä hetkessä ja mitä meidän tulisi aivan pian tehdä yhdessä. Viimeistä kertaa verkkasimme tämän kauden lyhytohjelmaamme varten, viimeistä kertaa teimme HRH:n kuivalla ja huusimme yhteiset mahtavat tsemppihuutomme. Sitten olikin aika mennä koppiin.

Koppiaikaa oli mukavasti, ja tunnelma oli odottava, hieman jännittynyt mutta luottavainen. Kaikki tiesivät mielessään, että pystyisimme luistelemaan hyvän ohjelman, kuten niin monta kertaa aiemminkin. Aivan pian jo lähdimmekin kopista jään laidalle odottamaan vuoroamme. Edellinen joukkue lopetti ohjelmansa, sai pisteensä ja me seisoimme jäällä odottamassa, valmiina luistelemaan kauden siihen asti parhaan lyhytohjelmamme. Musiikki alkoi.

Viimeisestä Hard Rockistamme tuli painajaista, kun Jaana sai haavan pohkeeseensa keskellä neliöläpimenoa, musiikkimme jouduttiin keskeyttämään, ja Jaana kiidätettiin suoraan jäältä sairaalaan. Rauhoittelimme toisiamme jäällä tiiviissä kasassa täysin surrealistiselta tuntuvassa tilanteessa, ja ikuisuudelta tuntuneen ajan (n. 5 minuuttia) jälkeen pääsimme jatkamaan ohjelmamme loppuun varaluistelija Jaanan paikalla. Ohjelman loputtua tunteet olivat niin ristiriitaisia, että vastaavaa tilannetta on vaikeata muistaa. Toisaalta aivoissa takoi vain mieletön huojennus siitä, että olimme saaneet pidettyä homman kasassa ja selvinneet loppuohjelmasta pystyssä vain hetki sitten tapahtuneesta järkytyksestä huolimatta, toisaalta mieliä valtasivat kummallinen lamaannus ja kysymys MIKSI. Pisteemme olivat ainoastaan 60,75.

Vaikka luistelimme jo numerolla 10, ja meillä olisi kerrankin ollut tilaisuus seurata kilpailu loppuun katsomosta käsin, taisimme tällä kertaa olla melkoisen kykenemättömiä keskittymään katseluun. Kävimme kuitenkin vanhempiemme lohduteltavina ja pysyimme hallilla kilpailun loppuun, kunnes lyhytohjelman sijoituksemme, 8, varmistui. Kuljimme hotellille järkytyksestä turtina ja huolissamme Jaanan voinnista. Lohduttelimme toisiamme, ja keräännyimme lopulta tekemään sen mitä tehtävissä oli seuraavaa päivää ajatellen, eli hieman psyykkailemaan ja rentoutumaan. Nyt jos koskaan oli ajateltava, ettei luovuttaa saanut, ja että vapaaohjelmassa meillä olisi pelkästään voitettavaa. Sillä aikaa Jaana oli jo päässyt sairaalasta hotellille! Menimme koko remppa katsomaan operoitua ja tikattua potilasta, joka olosuhteisiin nähden voi hyvin. Pääsimme nukkumaan äärimmäisen rankan päivän jälkeen tietoisina ainakin siitä, että Jaanalla oli kaikki niin sanotusti kunnossa.

Kaikesta huonosta huolimatta päivässä oli kuitenkin hyvääkin. Oli jollakin tapaa odottamatonta ja aivan ihanaa kohdata se myötätunnon määrä, jonka koko yleisö ja ennen kaikkea kilpakumppanit meille tällaisella hetkellä antoivat. Jo sillä hetkellä kun musiikkimme jäällä pysäytettiin, alkoivat pahimmat kilpakumppanimme ensimmäisinä katsomossa kannustaa meitä huutaen ja taputtaen. Yleisö nousi ylös ja yhtyi kannustukseen, minkä se teki myös ohjelmamme loputtua. Kun suorituksemme jälkeen tulimme pois pukuhuoneesta ja kuljimme hallin käytävillä kohti kilpailijoiden katsomoa, voi valehtelematta sanoa, että 90% vastaantulijoista tuli sanoillaan tai eleillään osoittamaan, kuinka pahoillaan he ovat, kuinka upealta luistelumme kaikesta huolimatta oli näyttänyt (vaikka sitä ehkä olikin vaikea uskoa juuri silloin), tai kuinka loukkaantunut luistelijamme oli heidän ajatuksissaan. Samaa myötätuntoa ja pahoittelujaan osoittivat luistelijakatsomossa monien vastaantulleiden ulkomaalaisjoukkueiden edustajat. Team Suprise ja Haydenettes lähettivät Jaanalle henkilökohtaiset pikku tervehdyksensä kortteineen. Tällainen yleisö todella ansaitsisi meiltä seuraavana päivänä sykähdyttävän luistelun.

Lauantai 31.3.

Aamu ja aamupäivä sujuivat ymmärrettävästi tavallista MM-vapaan päivää ehkä hieman vaisummissa merkeissä. Tsemppihenkemme oli kuitenkin kova, ja joka puolelta sateli edelleen roppakaupalla tsemppiviestejä ja kannustusta. Kisaharkka meni kuitenkin muutamine kaatumisineen hieman herpaantumisen puolelle, mutta fiilis oli kohoamaan päin. Harkan ja kisan välissä oli eilistä vähemmän aikaa, joten se oli käytettävä tehokkaasti hyväksi. Kävimme lounaalla, meikkasimme viimeistä kertaa ihanan kisameikkimme ja kampasimme hienot heimokampauksemme. Tunnelma hotellilla oli rauhallinen ja hyvä, kaikki luottivat vapaaohjelmaamme ja siihen, että tänään meillä ei todellakaan olisi mitään jännitettävää. Eikä hävittävää.

Luistelimme vapaaohjelmamme toiseksi viimeisen ryhmän toisena. Suoritus oli rauhallinen, hyvä ja sen tunnelma oli kohdallaan. Huojentuineina ja onnellisina siitä, kuinka hyvin olimme yhdessä selvinneet taas yhdestä aivan uudenlaisesta tilanteesta ja kokemuksesta kiitimme yleisöä ja vilkuttaen lähdimme kohti Kiss & Cry –nurkkaa. Pisteemme eivät olleet aivan yhtä korkeat kuin SM-kisoissa, mutta korkeat kuitenkin, 126,67. Ne olivat siihen mennessä kisan korkeimmat vapaaohjelmapisteet. Oli outoa mutta ainutlaatuista päästä katsomaan vapaaohjelman kuuma ryhmä katsomosta, ja tänään olikin meidän vuoromme kannustaa niitä kaikkia vastustajiamme, jotka eilen itse luisteltuaan olivat kannustaneet meitä vaikeassa tilanteessamme kesken lyhytohjelmamme.

Emme olleet tuloksemme osalta uskaltaneet toivoa mitään, vaan olimme vain toivoneet luistelevamme hyvän ja onnistuneen vapaaohjelman. Kuuman ryhmän aloittaessa tilanne oli kuitenkin se, että myös USA:n ykkösjoukkue oli saanut meitä alhaisemmat vapaaohjelmapisteet. Siinä vaiheessa pieni toivon kipinä vapaaohjelman mitalista syttyi jossakin keskuudessamme. Kuuman ryhmän ensimmäisenä luisteli yleisön suosikki, Kanadan ykkösjoukkue, ja meteli hallissa oli päätähuimaava. Pysyttelimme edelleen vapaaohjelman ykkösinä. Seuraavana luisteli Venäjä, eikä sekään pystynyt vapaaohjelmallaan ohittamaan meitä, vaan sai itse asiassa huiman alhaiset pisteet. Sen jälkeen tuli Ruotsi ja vei koko potin kokonaispisteillä 222,24. Me olimme vapaaohjelmassa toisina Suomen kakkosjoukkueen astuessa jäälle, ja pysyttelimme siinä viimeisen joukkueen eli USA 2:n astuessa jäälle. ME SAISIMME VAPAAOHJELMASTA MITALIN! Riemu keskuudessamme oli suurempaa kuin kuvitella saattaa, mutta samalla emme voineet olla ajattelematta, mihin olisimmekaan yltäneet, jos lyhytohjelmamme olisi sujunut yhtä hyvin kuin vapaa...

Pikkumitalien jaon ja lehdistötilaisuuden jälkeen olimme hotelli Hiltonissa Skaters’ Partyssa mitalit kaulassa, kuten neljä muutakin mitalin näistä kisoista voittanutta joukkuetta. Juhlissa pidettiin hauskaa muun muassa maailman suurimman Twister-pelin, juttelun, hyvän ruoan ja juoman parissa. Melko myöhään palasimme omalle hotellillemme, mutta jatkoimme vielä jutustelua ja videoiden katselua pikkutunneille saakka...

Niin me teimme sen, nousimme lyhytohjelman 8. sijalta äärimmäisen epänormaalista ja vaikeasta tilanteesta vapaaohjelman kolmansiksi! Saavuimme kuin saavuimmekin Kanadasta kotiin mitalit kaulassa ja toimme Suomeen MM-kisojen vapaaohjelman pronssia. Ja vaikka kokonaistuloksissa jäimme historiallisen alas, 8. sijalle, jostakin syystä juuri nämä pikkuiset vapaaohjelman pronssimitalit tuntuvat meille nyt aivan erityisen isoilta ja kirkkailta. Vilpittömästi voitaneen sanoa, että olemme taas kirkkaasti yhden kokemuksen muita joukkueita rikkaampia. Nimenomaan rikkaampia, sillä rikkautta eivät tuo pelkästään voitetut SM- ja MM-kilpailut tai onnistuneet ohjelmat, vaan myös ne kaikista pahimmat epäonnistumiset kaikista pahimmissa ja odottamattomimmissa paikoissa. Niistä kertyvät joukkueelle ja sen luistelijoille ne todelliset rikkaudet!